Tällä sivulla kerrotaan pelin aikakaudesta ja ajankuvasta. Tulemme julkaisemaan sivuille myös lisää materiaalia sekä vinkkejä lähdemateriaaliin.

 

Yleisesti pelin aikakaudesta

Idäntie oli joukko vesireittejä, joita pitkin rusit ja viikingit matkasivat idän ja kaakon rikkaille maille kauppa- ja ryöstöretkille. Vuonna 990 tämän kaupan keskus on jo pitkään ollut Birka, josta lähtijät olivat purjehtineet Itämeren poikki Nevajoelle, ja sieltä Olhavaa, Dnepriä ja muita jokireittejä seuraillen etelään. Heidän näiden jokien varsille perustamansa kaupungit ja valtakunnat ovat vuoteen 990 tultaessa kasvaneet mahtaviksi.

Idäntien varrella ja Sigtunan vaikutuspiirissä sijainnut Satakunnan Eura oli myös osa tätä verkostoa. Länsirannikolla asuvat suomalaisten heimon talonpojat ja -emännät viljelivät hedelmällistä maataan, metsästivät ja kävivät kauppaa turkiksilla ja pronssilla, mutta kantoivat myös miekkoja ja arabialaista hopeaa ja koristivat itsensä kaukaa tuoduilla koruilla. Tämän vuoksi myöskään kristinusko ei ollut suomalaisille vuonna 990 enää uusi asia. Toisinaan vainolaiset ylsivät heidänkin mailleen saakka, mutta pääosin järvien lähellä saatiin elää rauhassa – mitä nyt kylien keskinäiset kahakat ja kateus toisinaan arkea häiritsivät.

Suomalaisten kauppareitit veivät meren yli Svitjodin seudun kaupunkiin, Melirjärven rannalla sijaitsevaan Sigtunaan, mutta myös pitkin rannikkoa Hiittisten kauppapaikan kautta merta myöden vauraalle Gotlannin saarelle ja virolaisten rannikkokyliin. Hämäläisten hallitsemaa eteläistä rannikkoa seuraamalla päädyttiin karjalaisten maille, sitten Nevajoelle ja viimein rusien Aldeigjuborgiin.  Varmaankin joka toinen vauras ja aikuiseksi elänyt suomalainen pääsi kerran elinaikanaan ainakin Hiittisten markkinoille, moni jopa Sigtunaan tai Gotlantiin saakka. Monen sukulainen jäi tuolle tielleen ja asui meren toisella puolella: ajateltiin yleisesti, että Svitjodissa vihdoin pääsisi vaurastumaan, jos se ei omalla rannalla onnistunut.

Muilta mailta takaisin tulleet toivat mukanaan rusien kielen ja tapoja, muun muassa Kristus-jumalan merkkejä ja palvomista. Samaan aikaan muistettiin kuitenkin myös oman suvun edesmenneitä ja pidettiin kotipiirin ja metsän haltijat tyytyväisinä. Unia ja enteitä tarkkailtiin päivittäin – jos omat taidot eivät riittäneet tulkintaan, apua kysyttiin joltakulta aiheeseen perehtyneeltä. Jos naapurin pelättiin vieneen oman onnen tai lehmä katosi metsänpeittoon, saatettiin turvautua myös laajalti tunnetun tietäjän apuun.

Hämäläiset pitivät kyliään ja talojaan kaukana sisämaassa ja rikastuivat siellä, koska vain satunnaiset karjalaisten ryöstöretket ylsivät jokireittien juurille. Silloinkin Vanajaveden rannan Rapolan vuori tarjosi vankan turvan vainolaisilta. Suomalaisten kanssa hämäläisillä oli hyvät välit, toimittivathan nämä heidän pyytämänsä ja lappalaisilta verottamansa turkikset ja majavanhausteen sekä kiinnisaadut ja orjiksi otetut karjalaiset eteenpäin merelle ja maksoivat lihavalla viljalla. Hämäläisillä oli omia tapojaan eikä heitä suuremmin Kistus kiinnostanut. Suomalaiset pitivät heitä yleisesti hieman hitaina, mutta totta kai sukuliittoja solmittiin heidänkin heimonsa kanssa.

Lappalaiset puolestaan liikkuivat kaikkialla sisämaassa, mutta saapuivat harvoin aivan rannikon tuntumaan. Heitä ei siellä niin hyvin tunnettu – olihan heidän tapansa elää erilainen ja auttamattoman vanhanaikainen noitineen ja pyyntikuoppineen – mutta hämäläiset aseineen tapasivat heitä tiuhaan verotuksen merkeissä. Huhuttiin, että jotkut muunheimolaiset hakeutuivat elämään lappien kanssa heidän laillaan. Moista pidettiin kummallisena erikoisuudentavoitteluna.

Svitjodista meren takaa tuleva väki oli pääosin ystävällismielistä, mutta välillä ryöstelevät lahtien miehet, joita rusit kutsuivat viikingeiksi, kiusasivat rannikkoa. Melkein joka kylästä oli joskus joku joutunut näiden matkaan, eikä hänestä ollut sen koommin mitään kuultu. Hämeessä samaa kiusaa tekivät pääosin ryöstelevät karjalaiset. Toisaalta – jos viikingeillä oli alivoima tai riittävästi vaurautta, sai näiden kanssa käytyä kauppaakin. Kelpo orjiakin he kuuluivat kuljettavan, ja joskus heidän kanssaan liikkui kirjavasti pukeutuneita slaaveja, raskailla koruillaan komeilevia virolaisia tai jostakin vielä kauempaa tulleita mustakulmaisia ja tummanpuhuvia kulkijoita ja kankaanmyyjiä.

Tavallisimmin kauppaa tehtiin kuitenkin erillisillä kauppapaikoilla sovittuina kuun ja vuoden vaiheina, tai sitten matkattiin itse länteen sigtunalaisten luo. Kaupunkilaiset olivat ylpeitä, rikkaita ja komeita, ja heitä sekä kadehdittiin että ihailtiin. Toisaalta kaupungissa asuttiin aivan seinä toisen seinää vasten, eikä omilla tiloilla metsän ympäröiminä, kuten kotiseudulla. Tarpeetkin tehtiin käytännössä naapurin seinän viereen – sellaisesta olisi Eurassa tullut tupenrapinat!